Rakkaus alkoholismiin

Tänään sain tehdä sukelluksen alkoholistin sielunelämään. Kyseessä äitini miesystävä - vaihtelu virkistää. Toisaalta ajatuksiini ei mahdu enää yhtään juoppoa, mutta toisaalta oli mielenkiintoista huomata yhtäläisyydet näiden kahden alkoholistin pään sisäisessä elämässä. Keskustelin äidistäni, jota (alkoholisti myös hän) tämä Mies2 aikoo hoitaa kuiville. Esitin asiaan epäilyni johtuen hänen omasta, päivittäisestä juomisestaan. Kerroin pitäväni äitini raitistumista hänen kanssaan melko epätodennäköisenä ja koko ajatusta melko huonona. Mies2 sanoi minulle näin: "Mitä minun sitten pitäisi tehdä? En minä nyt alkoholismistani sen takia luovu!" Melko tyhjentävä analyysi alkoholistin omasta tilasta. Vaikka ihminen itse tietää jo sairastuneensa alkoholismiin, juominen on silti (ja juuri siksi) mielettömän rakasta. Tärkeintä. Ei sitä varmaan pysty koskaan ymmärtämään kukaan, jonka aamun ensimmäinen ajatus on Pirkka-kalja tai viinaryyppy. Ja minä elän Miehen kanssa, jolle en hyvin todennäköisesti koskaan voi olla tärkeämpi.

Kaurapuuroa

Viimeiset vajaan pari viikkoa olen kääriytynyt kylmän kaurapuuron väriseen ja makuiseen tympeään välinpitämättömyyteen. Miehen juomaputki päättyi ja tällä kertaa ei edes lupausta juomattomuudesta tullut - hyvä niin. Välinpitämättömyys on ehdottomasti paras tapa suojella itseään Mieheltä. Kaurapuuro estää pääsemästä liian korkealle siinä maailmanpyörässä, jonka pyörähtelyssä on jotain niin ennustettavaa, mutta kuitenkin aina yllättävää. Tympeä tunne siitä, että kaikki on ihan sama, hidastaa omassa päässä tapahtuvaa pyörimistä. Äsken (kaikesta kurkkuun takertuvasta, kylmästä, harmaasta puurosta huolimatta) yllätyin. Vähän. Mies ehdotti, että ottaisimme yhdessä vähän viiniä ja lähtisimme kyläilemään. Miehen mielestä siinä ei ole mitään pahaa, jos yhtenä iltana ryyppää. Ei olekaan, mutta kysyttäessä mies ei nyt ihan juuri muistanut, milloin juominen on jäänyt yhteen iltaan. En minäkään. Mies loukkaantui verisesti, kun asiasta kauniisti huomautin ja samoin, että kaikkeen muuhun ajanvietteeseen kyllä alan Miehen kanssa, mutta en juomaan. Mies onnistuu aina yllättämään. Kaikesta huolimatta.

Liisa Ihmemaassa

"Kumman tien valitsisin?" "Minne haluat mennä?" "En ole oikein varma." "Valitse silloin aivan mikä tie tahansa, sillä ei oikeastaan ole väliä minkä valitset." Siinä samassa tienhaarassa valitsen joka kerta sen saman tien - saman tavan toimia ja tuntea. Siinä samassa risteyksessä olen usein niin hajalla ja niitä sirpaleita kasaillen valitsen kuitenkin aina sen saman tien ja kuljen siis ympyrää. Päätös siitä, mitä haluan, minne haluan mennä, saisi ehkä edes vilkaisemaan toiseenkin suuntaan. Mutta jos joutuu koko ajan katsomaan jalkoihinsa, että pysyy edes jollain lailla pystyssä, on aika vaikea nähdä kovin pitkälle eteenpäin. Hilpeää vappua.

Rysän päältä kiinni

Hah! Täällä leuhkittuani, että en välitä ja ihan sama, yllätän itseni huutamasta Miehelle, kontrolloimasta ja tivaamasta. Mitä sillä on väliä, mihin Mies sanoo menevänsä (siis vaan vähän kävelemään) - sanojen takana on viinaa himoitseva, sairas, sekaisin päästään oleva ihminen, joka sanoo sen, mikä parhaiten edistää tilannetta (edesauttaa viinan saantia). Ihan sama, kuin juttelisi humanoidille - yhtä suuret mahdollisuudet on saada aikaan järkevää keskustelua. Eli perun puheeni, ei ole ihan sama. Mutta miksi? Onko syynä se, että välitän? Huudanko siksi, että minulla on tarve kontrolloida? Huhhuh, juonikuvio on kuin Kauniissa ja rohkeissa - jos kerran vuodessa sattuu katsomaan, pysyy juonessa mukana (jos kokee tarvetta pysyä?). Juonikuviot toistavat samaa kaavaa sekä Kauniissa ja rohkeissa että minun elämässäni. Ainoa ero on se, että Brooke ei yhtään vanhene, mutta minä saan ryppyjä silmäkulmiin ja kiloja vyötärölle tasaista vauhtia... Rotta labyrintissä, jossa ulospääsy vaatii aivokapasiteetille ihan liian monimutkaisten tehtävien ratkomista. Tai hamsteri juoksupyörässä. Tai päättymätön vuoristorata, missä vauhti on tasaisen tylsä, mutta ylämäen jälkeen tulee aina alamäki.

Ihan sama

Otsikko kertoo oleellisen. Taas on tapahtunut vajoaminen siihen totaalisen välinpitämättömyyden tilaan, missä henkiseen kuplamuoviin käärittynä vältän ajattelua. Vältän ajattelemasta Miestä, joka perusarkea kuukauden elettyään makaa viikon kestäneen ryyppuputken väsyttämänä sohvalla ja ainoa asia, mistä Mies kykenee puhumaan, on se, että kaljat loppuu. Vältän ajattelemasta parisuhdettani, joka alempikeskiluokkaisen elämäni keskiössä ei juurikaan anna sisältöä elämääni. Vältän ajattelemasta sitä, että lapseni näkevät lievästi kyseenalaista mallia parisuhteesta, perheestä, alkoholin- ja rahankäytöstä. Lähinnä toivon, että Mies ei oksenna sisälle eikä kaada kaljaa mihinkään - en jaksaisi siivota. Taas olen siinä pisteessä, että jos joku muu kertoisi elävänsä näin, en ehkä uskoisi, että se on mahdollista. Tai että kertoja on lähellekään sitä vaihteluväliä, johon täysjärkisen ihmisen katsotaan mahtuvan. Tekisin luultavasti lastensuojeluilmoituksen. Olen kuitenkin oppinut sulkemaan kaiken tämän ulkopuolelle, koska kyse on minun elämästäni. Ehkä siksi, että koko säälittävän totuuden katsominen ja tunteminen saisi ajamaan vastaantulevan rekan nokkaan. Tai siksi, että en oikeasti välitä enää. Katson peiton alta kömpivää miestä, jonka mielestä "ei ole mittään hättää" ja kallistun vahvasti jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. En oikeasti välitä. Enkä jaksa. Olkoon ja juokoon itsensä hengiltä. Ja totuushan on, että en minä sille mitään voi - välitän tai en. Keskityn siis nauttimaan ihanista lapsistni ja selviämään kuplamuovitodellisuudesta. Mikäs tässä - miehen sanoin: ei ole mittään hättää. Enhän minä ole juonut rahojani, työpaikkaani enkä parisuhdettani.

Kaukana

En jaksa enää rakastaa Miestä. En vaan jaksa, enkä halua. Enkä osaa käsitellä Miehen juomista sairautena, vaikka kuinka tiedän sen sitä olevan. Olen vihainen, turhautunut, surullinen ja ahdistunut siitä, että Mies juo, vaikka kuinka aina päätän, että en anna sen vaikuttaa itseeni. Huomaan ajattelevani usein, että jos tekisin tai olisin tekemättä jotain, mies ei ehkä joisi. Tai ainakaan jatkaisi juomista. Sen lisäksi Miehen vanhemmat antavat rivien välistä olettaa, että Mies ei joisi, jos parisuhteessa olisi kaikki hyvin. Minun tehtäväni olisi siis pitää mies tyytyväisenä, ja kaikki olisi hyvin, jos siihen pystyisin. En pysty, eikä pysty kukaan muukaan. Eikä se kenenkään tehtävä tietenkään olekaan. Jos minä olisin alkanut juoda joka kerta, kun olen pahoittanut jostain mieleni tai olen stressaantunut, olisin juonut itseni hengiltä jo ajat sitten. Olen ajautunut Miehestä niin kauas, että en usko pääseväni omin voimin enää takaisin. Enkä tällä hetkellä edes halua. Käperryn itseeni ja sohvannurkkaan näkymättömiin ja kuulumattomiin. En halua koskettaa enkä tulla kosketetuksi. Näin voin suojella itseäni edes vähän. Lähellä voin tulla paremmin loukatuksi, kaukana minuun ehkä osuu huonommin. Tästä ei taida enää olla paluuta entiseen eikä toivoa tulevaan. En odota enää mitään enkä halua, että minusta odotetaan, en tule odotuksia kuitenkaan täyttämään.

Keitetty sammakko

Jos sammakon laittaa kylmään veteen, ja sitä alkaa pikkuhiljaa kuumentamaan, sammakon voi keittää kuoliaaksi ilman, että sammakko edes yrittää päästä pois. Sammakon tilanteesta oma tilanteeni eroaa siinä, että sammakolle tilanne on armollinen: sammakko ei jää toteamaan sitä tilannetta, että kaikkeen ei kannata tottua.