Kaukana

En jaksa enää rakastaa Miestä. En vaan jaksa, enkä halua. Enkä osaa käsitellä Miehen juomista sairautena, vaikka kuinka tiedän sen sitä olevan. Olen vihainen, turhautunut, surullinen ja ahdistunut siitä, että Mies juo, vaikka kuinka aina päätän, että en anna sen vaikuttaa itseeni. Huomaan ajattelevani usein, että jos tekisin tai olisin tekemättä jotain, mies ei ehkä joisi. Tai ainakaan jatkaisi juomista. Sen lisäksi Miehen vanhemmat antavat rivien välistä olettaa, että Mies ei joisi, jos parisuhteessa olisi kaikki hyvin. Minun tehtäväni olisi siis pitää mies tyytyväisenä, ja kaikki olisi hyvin, jos siihen pystyisin. En pysty, eikä pysty kukaan muukaan. Eikä se kenenkään tehtävä tietenkään olekaan. Jos minä olisin alkanut juoda joka kerta, kun olen pahoittanut jostain mieleni tai olen stressaantunut, olisin juonut itseni hengiltä jo ajat sitten. Olen ajautunut Miehestä niin kauas, että en usko pääseväni omin voimin enää takaisin. Enkä tällä hetkellä edes halua. Käperryn itseeni ja sohvannurkkaan näkymättömiin ja kuulumattomiin. En halua koskettaa enkä tulla kosketetuksi. Näin voin suojella itseäni edes vähän. Lähellä voin tulla paremmin loukatuksi, kaukana minuun ehkä osuu huonommin. Tästä ei taida enää olla paluuta entiseen eikä toivoa tulevaan. En odota enää mitään enkä halua, että minusta odotetaan, en tule odotuksia kuitenkaan täyttämään.