Varjosta valoon

Olen lähtenyt. Viikko sitten pakkasin repun, otin koiran ja lähdin. Todellisuudessa se ei sujunut läheskään noin kivuttomasti. Todellisessa elämässä olin tulla oikeasti hulluksi ja lopulta ystävieni ja perheeni tuella lähdin. Tai oikeastaan minut haettiin. En tiedä, olisinko enää päässyt pois. Olin niin nujerrettu, alistettu, manipuloitu ja epätoivoinen. Uskaltauduin kertomaan tilanteesta kaikessa kauheudessaan ystävälleni, joka pyysi apua perheeltäni. Sain äidiltäni (siltä ainoalta elossaolevalta eli äitipuoleltani) käskyn pakata tavarat ja lähteä. Onneksi. Tottakai lähdön hetki tuntui juuri niin kamalalta, miltä olin sen ennakkoon ajatellut tuntuvan. Menin kotiin, pelkäsin koko ajan, että Mies tulee kotiin, pakkasin pari repullista tavaraa ja lähdin. Laitoin Miehelle viestin: "Minua ei enää ikinä alisteta, manipuloida, huoritella eikä kiristetä. Jossain menee raja ja se meni nyt tässä." Sen jälkeen suljin puhelimeni eikä Mies ole sen jälkeen saanut minua kiinni. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että jätin Miehen näin epäreilusti, mutta tiedän, että millään muulla tavalla en olisi pystynyt lähtemään. Lähtöä edellisenä iltana Mies oli saanut minut lähes sekoamaan käskemällä painumaan pois ja seuraavassa hetkessä pyytämällä jäämään viereen nukkumaan. Hän pystyi pyörittämään minua täysin mielensä mukaan ja myös niin teki. No miltä tuntuu nyt? Enimmäkseen jo ihan hyvältä. Helpottuneelta. Aika ajoin hyvin ahdistavalta, mutta ei enää epätoivoiselta. Minulla on asunto, johon pikkuhiljaa kaverin nurkista ensi viikolla muutan. Ja ennen kaikkea minulla on läheisiä ihmisiä, jotka ovat auttaneet sekä henkisesti että konkreettisesti korvaamattoman paljon. Uskallan jo vähän haaveissani sisustaa uutta asuntoa ja nauttia mielessäni siitä mielenrauhasta, jonka tulen vielä saavuttamaan. Varjo alkaa varovasti väistyä valon tieltä.