Ihan sama

Otsikko kertoo oleellisen. Taas on tapahtunut vajoaminen siihen totaalisen välinpitämättömyyden tilaan, missä henkiseen kuplamuoviin käärittynä vältän ajattelua. Vältän ajattelemasta Miestä, joka perusarkea kuukauden elettyään makaa viikon kestäneen ryyppuputken väsyttämänä sohvalla ja ainoa asia, mistä Mies kykenee puhumaan, on se, että kaljat loppuu. Vältän ajattelemasta parisuhdettani, joka alempikeskiluokkaisen elämäni keskiössä ei juurikaan anna sisältöä elämääni. Vältän ajattelemasta sitä, että lapseni näkevät lievästi kyseenalaista mallia parisuhteesta, perheestä, alkoholin- ja rahankäytöstä. Lähinnä toivon, että Mies ei oksenna sisälle eikä kaada kaljaa mihinkään - en jaksaisi siivota. Taas olen siinä pisteessä, että jos joku muu kertoisi elävänsä näin, en ehkä uskoisi, että se on mahdollista. Tai että kertoja on lähellekään sitä vaihteluväliä, johon täysjärkisen ihmisen katsotaan mahtuvan. Tekisin luultavasti lastensuojeluilmoituksen. Olen kuitenkin oppinut sulkemaan kaiken tämän ulkopuolelle, koska kyse on minun elämästäni. Ehkä siksi, että koko säälittävän totuuden katsominen ja tunteminen saisi ajamaan vastaantulevan rekan nokkaan. Tai siksi, että en oikeasti välitä enää. Katson peiton alta kömpivää miestä, jonka mielestä "ei ole mittään hättää" ja kallistun vahvasti jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. En oikeasti välitä. Enkä jaksa. Olkoon ja juokoon itsensä hengiltä. Ja totuushan on, että en minä sille mitään voi - välitän tai en. Keskityn siis nauttimaan ihanista lapsistni ja selviämään kuplamuovitodellisuudesta. Mikäs tässä - miehen sanoin: ei ole mittään hättää. Enhän minä ole juonut rahojani, työpaikkaani enkä parisuhdettani.