Tänään ajattelen ensimmäistä kertaa, että tämä ei ole mun koti. Eihän koti voi olla sellainen paikka, johon ei halua tulla, jossa pelottaa ja ahdistaa. Kotihan on se turva, johon voi tulla keräämään voimia huomista varten. Tänään jotenkin heräsin muutenkin... Voihan olla, että herääminen on vain tilapäinen häiriö ja huomenna olen vaipunut takaisin lamaantuneeseen ahdistukseen, josta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Toivottavasti olen väärässä, mutta pessimistihän ei tunnetusti pety.
Kysyin asuntoa. Niitä olisi nyt jopa vapaanakin. Ennen ei ole ollut, tai ei ainakaan minulle sopivan kokoista tai sopivalla paikalla tai sopivilla naapureilla tai autopaikalla, pyykkituvalla, metsäpalstalla, rantatontilla varustettua... Minulle sanottiin tänään, että nyt on kaikki tekosyyt käytetty. Se oli osuvasti sanottu ja kuvaa erittäin hyvin viime vuosien kulkua: en voi lähteä kotoa koska on tulossa joulu/lapsen synttärit/loma/uusi työpaikka/työttömyys/tai jos Mies huomenna olisikin selvä ja sanoisi, että rakastaa mua...
Aiemmin ajatus muuttamisesta pois kotoa on tuntunut ylivoimaisen vaikealta. Tänään kieltäydyin ajattelemasta kaikkia niitä käytännön asioita, jotka täytyy hoitaa ja sitä, että Miehelle voi joutua soittamaan poliisit, kun alan kantaa tavaroitani autoon. Ajattelin ainoastaan sitä, että omassa kodissani ilman Miestä minun ei tarvitse pelätä, lasten ei tarvitse hävetä, eikä kuunnella sitä ainaista riitelyä, huutoa ja itkua. Tänään minulle sanottiin tekosyy-lausahduksen lisäksi, että menetän vanhemmuuteni ja auktoriteetti-asemani lasteni silmissä, jos en lähde ja vie heitäkin pois tästä sairaasta kodista. Ei kovin helppo asia sulatella... Minä, joka olen yrittänyt kaikkeni, että lapsilla olisi ehjä koti ja normaali ydinperhe, olenkin ehkä traumatisoinut lapsiani pitämällä heitä täällä.
Totuushan on juuri se, että alkoholistiperheessä ei ole mitään ehjää eikä normaalia.
