Liisa Ihmemaassa

"Kumman tien valitsisin?" "Minne haluat mennä?" "En ole oikein varma." "Valitse silloin aivan mikä tie tahansa, sillä ei oikeastaan ole väliä minkä valitset." Siinä samassa tienhaarassa valitsen joka kerta sen saman tien - saman tavan toimia ja tuntea. Siinä samassa risteyksessä olen usein niin hajalla ja niitä sirpaleita kasaillen valitsen kuitenkin aina sen saman tien ja kuljen siis ympyrää. Päätös siitä, mitä haluan, minne haluan mennä, saisi ehkä edes vilkaisemaan toiseenkin suuntaan. Mutta jos joutuu koko ajan katsomaan jalkoihinsa, että pysyy edes jollain lailla pystyssä, on aika vaikea nähdä kovin pitkälle eteenpäin. Hilpeää vappua.

Rysän päältä kiinni

Hah! Täällä leuhkittuani, että en välitä ja ihan sama, yllätän itseni huutamasta Miehelle, kontrolloimasta ja tivaamasta. Mitä sillä on väliä, mihin Mies sanoo menevänsä (siis vaan vähän kävelemään) - sanojen takana on viinaa himoitseva, sairas, sekaisin päästään oleva ihminen, joka sanoo sen, mikä parhaiten edistää tilannetta (edesauttaa viinan saantia). Ihan sama, kuin juttelisi humanoidille - yhtä suuret mahdollisuudet on saada aikaan järkevää keskustelua. Eli perun puheeni, ei ole ihan sama. Mutta miksi? Onko syynä se, että välitän? Huudanko siksi, että minulla on tarve kontrolloida? Huhhuh, juonikuvio on kuin Kauniissa ja rohkeissa - jos kerran vuodessa sattuu katsomaan, pysyy juonessa mukana (jos kokee tarvetta pysyä?). Juonikuviot toistavat samaa kaavaa sekä Kauniissa ja rohkeissa että minun elämässäni. Ainoa ero on se, että Brooke ei yhtään vanhene, mutta minä saan ryppyjä silmäkulmiin ja kiloja vyötärölle tasaista vauhtia... Rotta labyrintissä, jossa ulospääsy vaatii aivokapasiteetille ihan liian monimutkaisten tehtävien ratkomista. Tai hamsteri juoksupyörässä. Tai päättymätön vuoristorata, missä vauhti on tasaisen tylsä, mutta ylämäen jälkeen tulee aina alamäki.

Ihan sama

Otsikko kertoo oleellisen. Taas on tapahtunut vajoaminen siihen totaalisen välinpitämättömyyden tilaan, missä henkiseen kuplamuoviin käärittynä vältän ajattelua. Vältän ajattelemasta Miestä, joka perusarkea kuukauden elettyään makaa viikon kestäneen ryyppuputken väsyttämänä sohvalla ja ainoa asia, mistä Mies kykenee puhumaan, on se, että kaljat loppuu. Vältän ajattelemasta parisuhdettani, joka alempikeskiluokkaisen elämäni keskiössä ei juurikaan anna sisältöä elämääni. Vältän ajattelemasta sitä, että lapseni näkevät lievästi kyseenalaista mallia parisuhteesta, perheestä, alkoholin- ja rahankäytöstä. Lähinnä toivon, että Mies ei oksenna sisälle eikä kaada kaljaa mihinkään - en jaksaisi siivota. Taas olen siinä pisteessä, että jos joku muu kertoisi elävänsä näin, en ehkä uskoisi, että se on mahdollista. Tai että kertoja on lähellekään sitä vaihteluväliä, johon täysjärkisen ihmisen katsotaan mahtuvan. Tekisin luultavasti lastensuojeluilmoituksen. Olen kuitenkin oppinut sulkemaan kaiken tämän ulkopuolelle, koska kyse on minun elämästäni. Ehkä siksi, että koko säälittävän totuuden katsominen ja tunteminen saisi ajamaan vastaantulevan rekan nokkaan. Tai siksi, että en oikeasti välitä enää. Katson peiton alta kömpivää miestä, jonka mielestä "ei ole mittään hättää" ja kallistun vahvasti jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. En oikeasti välitä. Enkä jaksa. Olkoon ja juokoon itsensä hengiltä. Ja totuushan on, että en minä sille mitään voi - välitän tai en. Keskityn siis nauttimaan ihanista lapsistni ja selviämään kuplamuovitodellisuudesta. Mikäs tässä - miehen sanoin: ei ole mittään hättää. Enhän minä ole juonut rahojani, työpaikkaani enkä parisuhdettani.