Luovutus

Olen luovuttanut. Katselen vinksahtanutta maailmaani lasipurkista - hymyilen kauniisti ja katsoa saa, mutta koskemaan ei pääse. Kansi on kiinni ja happireikiäkin niin, että juuri ja juuri henki kulkee. Ei ole tapahtunut mitään erityistä. En vain jaksa taistella, koska se on niin raskasta ja turhaa. Turhaa on siis taistella muita vastaan ja raskasta itseäni vastaan. Minussahan se ongelma on, mutta aion nyt vain odottaa, että joku muu korjaa sen. Joku muu saa korjata minut, enhän minä itse ole itseäni rikkonutkaan. Kyllä, oikeasti tiedän, että se ei ole mahdollista. Kukaan muu ei voi minua korjata. Eihän kukaan edes pääse lähelleni ja vaikka pääsisikin, niin eihän minua saa auttaa. Pärjään aina yksin ja jaksan aina, aina, aina... Päätöksen tekeminen on vaikeinta. Siis sellaisen päätöksen, jossa voi pysyä ja jonka eteen on valmis tekemään kaikkensa. Nyt teen kuitenkin päätöksen jatkaa parisuhdettani. Taistelu pullon varjosta jatkuu siis näiden seinien sisällä. Kaksi vuotta sitten, ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani, ajattelin, että taistelen itseni fyysisesti irti tästä. Nyt tiedän, että minun täytyy päästä eroon oman pääni sisällä olevasta pullon varjosta - sitten joko lähden tai en. Tällä hetkellä taistelussa on välirauha - taistelukoneisto on rikki ja odottaa korjausta hymyillen kauniisti lasipurkista. Taidan lähteä kaivamaan kaapista lisää jouluvaloja. Piparkakkutalokin odottaa tekijäänsä. Elämä jatkuu.

Tunteiden talutusnarussa

Hillitön raivari. Niitä sain joskus ennen ja ajattelin, että koska en enää niitä jaksa saada, en ehkä siis enää niin välitä. Paitsi tänään. Olin Miehen kanssa kahden. En siis voinut keskittyä lapsiin ja vain sivuuttaa krapulaisen (ja pian tietenkin humalaisen) Miehen. Pitkästä aikaa tänään siis itkin ja raivosin, huusin, haukuin, syyllistin, kirosin, heitin isänpäiväksi tarkoitetut ruuat roskiin, kaadoin kahvit lavuaariin ja vedin kengät jalkaan. No kannattiko? Ei yhtään enempää kuin ennenkään. Tajusin kesken raivoamiseni, että kukaan muu ei voi ottaa harteilleen Miehen juomista, mutta ei myöskään minun huutamistani. Herätys. Eihän se Miehen vika ole, että minä huudan ja raivoan. Se on minun vikani tai jos ei vika, niin ainakin minun vastuullani. Taitaa se olla vika. Kai aikuisen, periaatteessa ihan normaalin ihmisen tulisi pystyä jonkinlaiseen tunteidenhallintaan. Opetetaanhan lapsillekin, että tunteita täytyy opetella hallitsemaan ja niitä purkamaan jollakin hyväksyttävällä tavalla. Kesken hillittömän itku-potku-raivarin tajusin, että en ole enää kovin hyvin pelissä mukana. Että raivo ja muut tunteet vievät minua, eikä minulla ole siihen mitään sanomista. Raivo loppui siihen ja vaihtui jopa liiotellun tyyneen ulkokuoreen, joka vakuutti Miehelle kaksikymmentäyhdeksän kertaa peräkkäin, että ei, en lähde ostamaan kaljaa. Tyyni minä tarttui tiskiharjaan, imuriin ja mattopiiskaan. No auttoiko tämä? Ei Mies lopettanut juomista (yllätys), mutta se auttoi minua ja sehän on tärkeintä. Minun tehtäväni on pitää huolta lasteni lisäksi minusta, ei Miehestä. Raivoamisen lopettaminen antoi takaisin itsekunnioitukseni, joka valui raivon kyynelten mukana minusta - en voi kunnioittaa ihmistä, joka rääkyy suu vaahdossa ja kyyneleet silmistä roiskuen, vaikka se olisi minä itse. Tyyni ja hillitty minä sai talon siivottua, ja kun lapsi tuli kotiin, oli siistiä ja rauhallista. Mieskin ymmärsi pysyä takavasemmalla. Kyllä minä taas huomiseen selviän. Mutta tarkoittaako se, että jaksan raivota sitä, että välitän edelleen? Vai olenko vain tasapainoton, läheisriippuvainen, hullu ämmä? En tiedä, kumpi on pahempi.

Oivalluksia

EIhän se loppujen lopuksi ole ratkaisevaa, missä asun. Oleellista on se, miten ajattelen, miten suhtaudun, miten tunnen ja toimin. Miten annan toisen ihmisen tekemisten vaikuttaa itseeni. Lähdenkö pyörimään siinä pienessä piirissä pullon ympärillä. Tajusin, että piiri pieni pyörii päässäni jopa enemmän silloin, kun Mies on selvä. Siis juomatta. Sitten kun Mies juo, peli on menetetty. Toisaalta olen myös henkisesti vahvemmassa asemassa, kun mies juo. Voin tehdä, mitä haluan tarvitsematta ajatella, alkaako siitä viikon putki. Joo, tiedän, että normaalissa elämässä aikuinen ihminen voi tehdä hyvältä tuntuvia asioita tarvitsematta pelätä yhtään mitään. Mutta usko tai älä, tässä elämässä on hyvin vähän mitään normaalin elämän kriteereihin mahtuvaa. Tai ehkä ulkoisesti suurimman osan ajasta olemme normaali perhe, mutta minun pääni sisällä tapahtuu kaikkea paranormaalia. Näin tänään.

Ympyrä sulkeutui

Kaksi vuotta sitten havahduin muutoksen tarpeeseen. Tänään, kun luen ajatuksiani, ihailen itseäni - silloista itseäni - ihan vähän. Halusin ratkaisua ja neljä päivää edellisen kirjoittamisen jälkeen lähdin. Itsenäisyyspäivänä. Mietin nyt, kuinka koskaan siihen pystyin. Sillä usko tai älä, tilanne on tällä hetkellä aivan sama. Hävettää ja ahdistaa niin paljon, että on vaikea ajatella. Miksi tilanne siis on sama, jos kerran lähdin?

Kaksi vuotta sitten Mies tosiaan lähti poliisien matkaan - putkasta katkaisuhoitoon ja minä lähdin - siihen asuntoon, jota kysyin. Tunsinko riemua siitä, että sain päätöksen tehtyä ja revittyä itseni irti? En. Koska en ikinä päässyt irti. Takerruin Mieheen, tai lähinnä annoin hänen takertua itseeni tai takerruttaa itseni häneen. Miten vaan, lopputulos oli sama. Säälin ja hoidin. Totta kai nyt, kun Mies on ollut hoidossa ja ymmärtää, mitä juominen tekee hänelle ja perheelle, hän lopettaa. Niinhän se olisi varmasti elokuvissa mennytkin. Tietnkään se ei mennyt niin. Mies piti minua, läheisriippuvaista, tiukasti otteessaan lupaamalla, pyytämällä, itkemällä, vetoamalla, tuomalla kukkia, manipuloimalla, uhkailemalla, syyllistämällä, syyllistämällä ja syyllistämällä. Siitä narusta minua on aina ollut helppo vedellä.

Jaksoin puoli vuotta. Kevätauringon paistaessa ällöttävästi kämppäni ikkunoista- kodiksi en koskaan antanut itselleni lupaa sitä laittaa - päätin palata takaisin. Mies oli jo juonut sinäkin aikana, kun olin pois. Tietenkin, koska hänellä oli minua niin ikävä. Tietenkään Mies ei joisi, kun tulisin lasten kanssa takaisin. Ei tietenkään.

Nyt kaksi vuotta edellisestä sisustukseeni kuuluu kännissä sohvalla tai sängyssä makaava mies. Ihan se sama, kuin silloinkin. Alussa ajattelin, että joku oli muuttunut - ehkä se olin minä, ehkä se oli Miehen asenne juomista ja minua kohtaan. Ehkä Mies sittenkin halusi perheen. Haluaa varmasti edelleen, mutta pullo vie taas niin, että mikään muu ei juuri merkitse. Mies sanoi haluavansa minusta eroon. En ihmettele. En minäkään meinaa kestää sitä ihmistä, joka minussa tulee esiin, kun elämä alkaa pyöriä pientä piiriä pullon ympärillä.

Ratkaisu? En osaa sanoa. Kaksi vuotta sitten luulin osaavani. Jälkeen päin on helppo olla viisas ja nähdä, että päätös ei ehkä sittenkään ollut minun ja siksi se ei kestänyt. Ehkä niistä syyllistämisen naruista vedeltiin silloinkin, kun vedottiin siihen, että hyvä äiti ei pidä lapsiaan juovan Miehen talossa. Ei pidä, ei. Mutta vähän huonompi näyttää pitävän.

Tällä hetkellä yritän elää niin, että juominen vaikuttaa mahdollisimman vähän minun elämääni. Enhän minä juo, vaan Mies. Jos Mies saa töistä potkut, niin se on Miehen häpeä. Jos Mies on ollut kolme viikkoa juomatta, niin voin silti lähteä harrastamaan ajattelematta, lähteekö Mies myös sillä aikaa "harrastamaan". Siis teoriassa elän näin. Käytännössä uskallan hädin tuskin hengittää, kun ensimmäiset merkit mahdollisesta tulevasta juomisesta on aistittavissa. Ja ne on. Mutta tavoitteita on hyvä olla - olkoon tällä hetkellä vaikka se, että hankin elämän.

Ehkä joku realistisempi tavoite olisi parempi...