Kaukana

En jaksa enää rakastaa Miestä. En vaan jaksa, enkä halua. Enkä osaa käsitellä Miehen juomista sairautena, vaikka kuinka tiedän sen sitä olevan. Olen vihainen, turhautunut, surullinen ja ahdistunut siitä, että Mies juo, vaikka kuinka aina päätän, että en anna sen vaikuttaa itseeni. Huomaan ajattelevani usein, että jos tekisin tai olisin tekemättä jotain, mies ei ehkä joisi. Tai ainakaan jatkaisi juomista. Sen lisäksi Miehen vanhemmat antavat rivien välistä olettaa, että Mies ei joisi, jos parisuhteessa olisi kaikki hyvin. Minun tehtäväni olisi siis pitää mies tyytyväisenä, ja kaikki olisi hyvin, jos siihen pystyisin. En pysty, eikä pysty kukaan muukaan. Eikä se kenenkään tehtävä tietenkään olekaan. Jos minä olisin alkanut juoda joka kerta, kun olen pahoittanut jostain mieleni tai olen stressaantunut, olisin juonut itseni hengiltä jo ajat sitten. Olen ajautunut Miehestä niin kauas, että en usko pääseväni omin voimin enää takaisin. Enkä tällä hetkellä edes halua. Käperryn itseeni ja sohvannurkkaan näkymättömiin ja kuulumattomiin. En halua koskettaa enkä tulla kosketetuksi. Näin voin suojella itseäni edes vähän. Lähellä voin tulla paremmin loukatuksi, kaukana minuun ehkä osuu huonommin. Tästä ei taida enää olla paluuta entiseen eikä toivoa tulevaan. En odota enää mitään enkä halua, että minusta odotetaan, en tule odotuksia kuitenkaan täyttämään.

Keitetty sammakko

Jos sammakon laittaa kylmään veteen, ja sitä alkaa pikkuhiljaa kuumentamaan, sammakon voi keittää kuoliaaksi ilman, että sammakko edes yrittää päästä pois. Sammakon tilanteesta oma tilanteeni eroaa siinä, että sammakolle tilanne on armollinen: sammakko ei jää toteamaan sitä tilannetta, että kaikkeen ei kannata tottua.

Inhoa ja pelkoa alkoholistiperheessä

Inhottaa. Mies inhottaa ja se, että minä siedän sitä. Itsekunnioituksen rippeistä olen pystynyt pitämään kiinni sillä, että en ole juuri ottanut kantaa. Se tuo edes vähän hallinnan tunnetta, kun tietää olevansa vahvemmilla, mutta ymmmärtää olla hiljaa, pysyä tilanteen ulkopuolella ja edes vähän yläpuolella. Tosi vähän. Pelottaakin. Arjessa selviäminen pelottaa eniten. Mies ei tee osuuttaan arjen pyörittämisessä fyysisesti, henkisesti eikä taloudellisesti. Paniikkihäiriön oireet hiipivät yöllä, kun ajattelen tulevaa taloudellista tilannetta ja kasvavaa laskupinoa. Ja sitä, että Mies voi ajaa taksilla, ostaa kaljaa ja pelata nettipokeria. Ja sitä, että jos lähden, joudun elättämään perhettäni opintotuella. Muutama kuukausi sitten tehty päätökseni sitoutua alkoholistimiehen kanssa elämiseen, murenee... Ei näin voi elää. Ja kuitenkin voi, olen siitä elävä - tai ainakin oleva - todiste. Itseinho ja ahdistus ovat tämän hetkiset tunteet. Eikä minulla ole ketään, kenelle kehtaisin edes kertoa, millaista elämäni oikeasti on...

Virtuaalitodellisuus

Kumpi on oikeasti olemassa - se arki, missä elämä on normaalia, ihmiset lähtee aamulla töihin ja kouluun ja keskustelee illalla ruokapöydässä päivän kuulumiset vai se arki, missä mikään ei ole normaalia? Se, missä voidaan puhua tulevaisuudesta ja siitä, mitä kukin haluaa sillä tehdä? Vai se, missä huomista on turha ajatella, kun tästäkin päivästä on vielä monta tuntia jäljellä? Onko oikeasti olemassa se elämä, jossa käydään keilaamassa ja pitsalla ja nauretaan ja ollaan huolettomia ja onnellisia? Vai se, missä äiti kuuntelee huolet mopon huollosta viinan loppumiseen? En usko, että sitä normaalia arkea on oikeasti olemassa. Se on joku virtuaalitodellisuus - tosielämän Sims. Koska aina siinä arjessa on se varjo. Kun tullaan perjantaina töistä ja koulusta se varjo peittää hetkeksi lähes kaiken. Salkkareiden jälkeen uskaltaa taas hengittää, jos silloin kaikki on vielä hyvin. Jos lauantaina mennään keilaamaan, varjo seuraa tiiviisti - maanantai on hyvä päivä. Normaalissa elämässä varjo lakkaa olemasta, kun juominen alkaa. Varjosta tulee silloin painava peitto, jonka sisällä meidän arkemme pyörii seuraavan päivän, kaksi, viikon... Ja sinne peiton sisälle ei saa tulla - kukaan ei saa nähdä, mitä siellä tapahtuu. Ja se on totta. Kaikki muu on jotain muuta - jotain, mikä näyttää oikealta ja hetkittäin tuntuukin, kun pistää silmät kiinni, nauttii vauhdista ja lopettaa ajattelun.

Luovutus

Olen luovuttanut. Katselen vinksahtanutta maailmaani lasipurkista - hymyilen kauniisti ja katsoa saa, mutta koskemaan ei pääse. Kansi on kiinni ja happireikiäkin niin, että juuri ja juuri henki kulkee. Ei ole tapahtunut mitään erityistä. En vain jaksa taistella, koska se on niin raskasta ja turhaa. Turhaa on siis taistella muita vastaan ja raskasta itseäni vastaan. Minussahan se ongelma on, mutta aion nyt vain odottaa, että joku muu korjaa sen. Joku muu saa korjata minut, enhän minä itse ole itseäni rikkonutkaan. Kyllä, oikeasti tiedän, että se ei ole mahdollista. Kukaan muu ei voi minua korjata. Eihän kukaan edes pääse lähelleni ja vaikka pääsisikin, niin eihän minua saa auttaa. Pärjään aina yksin ja jaksan aina, aina, aina... Päätöksen tekeminen on vaikeinta. Siis sellaisen päätöksen, jossa voi pysyä ja jonka eteen on valmis tekemään kaikkensa. Nyt teen kuitenkin päätöksen jatkaa parisuhdettani. Taistelu pullon varjosta jatkuu siis näiden seinien sisällä. Kaksi vuotta sitten, ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani, ajattelin, että taistelen itseni fyysisesti irti tästä. Nyt tiedän, että minun täytyy päästä eroon oman pääni sisällä olevasta pullon varjosta - sitten joko lähden tai en. Tällä hetkellä taistelussa on välirauha - taistelukoneisto on rikki ja odottaa korjausta hymyillen kauniisti lasipurkista. Taidan lähteä kaivamaan kaapista lisää jouluvaloja. Piparkakkutalokin odottaa tekijäänsä. Elämä jatkuu.

Tunteiden talutusnarussa

Hillitön raivari. Niitä sain joskus ennen ja ajattelin, että koska en enää niitä jaksa saada, en ehkä siis enää niin välitä. Paitsi tänään. Olin Miehen kanssa kahden. En siis voinut keskittyä lapsiin ja vain sivuuttaa krapulaisen (ja pian tietenkin humalaisen) Miehen. Pitkästä aikaa tänään siis itkin ja raivosin, huusin, haukuin, syyllistin, kirosin, heitin isänpäiväksi tarkoitetut ruuat roskiin, kaadoin kahvit lavuaariin ja vedin kengät jalkaan. No kannattiko? Ei yhtään enempää kuin ennenkään. Tajusin kesken raivoamiseni, että kukaan muu ei voi ottaa harteilleen Miehen juomista, mutta ei myöskään minun huutamistani. Herätys. Eihän se Miehen vika ole, että minä huudan ja raivoan. Se on minun vikani tai jos ei vika, niin ainakin minun vastuullani. Taitaa se olla vika. Kai aikuisen, periaatteessa ihan normaalin ihmisen tulisi pystyä jonkinlaiseen tunteidenhallintaan. Opetetaanhan lapsillekin, että tunteita täytyy opetella hallitsemaan ja niitä purkamaan jollakin hyväksyttävällä tavalla. Kesken hillittömän itku-potku-raivarin tajusin, että en ole enää kovin hyvin pelissä mukana. Että raivo ja muut tunteet vievät minua, eikä minulla ole siihen mitään sanomista. Raivo loppui siihen ja vaihtui jopa liiotellun tyyneen ulkokuoreen, joka vakuutti Miehelle kaksikymmentäyhdeksän kertaa peräkkäin, että ei, en lähde ostamaan kaljaa. Tyyni minä tarttui tiskiharjaan, imuriin ja mattopiiskaan. No auttoiko tämä? Ei Mies lopettanut juomista (yllätys), mutta se auttoi minua ja sehän on tärkeintä. Minun tehtäväni on pitää huolta lasteni lisäksi minusta, ei Miehestä. Raivoamisen lopettaminen antoi takaisin itsekunnioitukseni, joka valui raivon kyynelten mukana minusta - en voi kunnioittaa ihmistä, joka rääkyy suu vaahdossa ja kyyneleet silmistä roiskuen, vaikka se olisi minä itse. Tyyni ja hillitty minä sai talon siivottua, ja kun lapsi tuli kotiin, oli siistiä ja rauhallista. Mieskin ymmärsi pysyä takavasemmalla. Kyllä minä taas huomiseen selviän. Mutta tarkoittaako se, että jaksan raivota sitä, että välitän edelleen? Vai olenko vain tasapainoton, läheisriippuvainen, hullu ämmä? En tiedä, kumpi on pahempi.

Oivalluksia

EIhän se loppujen lopuksi ole ratkaisevaa, missä asun. Oleellista on se, miten ajattelen, miten suhtaudun, miten tunnen ja toimin. Miten annan toisen ihmisen tekemisten vaikuttaa itseeni. Lähdenkö pyörimään siinä pienessä piirissä pullon ympärillä. Tajusin, että piiri pieni pyörii päässäni jopa enemmän silloin, kun Mies on selvä. Siis juomatta. Sitten kun Mies juo, peli on menetetty. Toisaalta olen myös henkisesti vahvemmassa asemassa, kun mies juo. Voin tehdä, mitä haluan tarvitsematta ajatella, alkaako siitä viikon putki. Joo, tiedän, että normaalissa elämässä aikuinen ihminen voi tehdä hyvältä tuntuvia asioita tarvitsematta pelätä yhtään mitään. Mutta usko tai älä, tässä elämässä on hyvin vähän mitään normaalin elämän kriteereihin mahtuvaa. Tai ehkä ulkoisesti suurimman osan ajasta olemme normaali perhe, mutta minun pääni sisällä tapahtuu kaikkea paranormaalia. Näin tänään.