Luovutus

Olen luovuttanut. Katselen vinksahtanutta maailmaani lasipurkista - hymyilen kauniisti ja katsoa saa, mutta koskemaan ei pääse. Kansi on kiinni ja happireikiäkin niin, että juuri ja juuri henki kulkee. Ei ole tapahtunut mitään erityistä. En vain jaksa taistella, koska se on niin raskasta ja turhaa. Turhaa on siis taistella muita vastaan ja raskasta itseäni vastaan. Minussahan se ongelma on, mutta aion nyt vain odottaa, että joku muu korjaa sen. Joku muu saa korjata minut, enhän minä itse ole itseäni rikkonutkaan. Kyllä, oikeasti tiedän, että se ei ole mahdollista. Kukaan muu ei voi minua korjata. Eihän kukaan edes pääse lähelleni ja vaikka pääsisikin, niin eihän minua saa auttaa. Pärjään aina yksin ja jaksan aina, aina, aina... Päätöksen tekeminen on vaikeinta. Siis sellaisen päätöksen, jossa voi pysyä ja jonka eteen on valmis tekemään kaikkensa. Nyt teen kuitenkin päätöksen jatkaa parisuhdettani. Taistelu pullon varjosta jatkuu siis näiden seinien sisällä. Kaksi vuotta sitten, ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani, ajattelin, että taistelen itseni fyysisesti irti tästä. Nyt tiedän, että minun täytyy päästä eroon oman pääni sisällä olevasta pullon varjosta - sitten joko lähden tai en. Tällä hetkellä taistelussa on välirauha - taistelukoneisto on rikki ja odottaa korjausta hymyillen kauniisti lasipurkista. Taidan lähteä kaivamaan kaapista lisää jouluvaloja. Piparkakkutalokin odottaa tekijäänsä. Elämä jatkuu.