Inhoa ja pelkoa alkoholistiperheessä

Inhottaa. Mies inhottaa ja se, että minä siedän sitä. Itsekunnioituksen rippeistä olen pystynyt pitämään kiinni sillä, että en ole juuri ottanut kantaa. Se tuo edes vähän hallinnan tunnetta, kun tietää olevansa vahvemmilla, mutta ymmmärtää olla hiljaa, pysyä tilanteen ulkopuolella ja edes vähän yläpuolella. Tosi vähän. Pelottaakin. Arjessa selviäminen pelottaa eniten. Mies ei tee osuuttaan arjen pyörittämisessä fyysisesti, henkisesti eikä taloudellisesti. Paniikkihäiriön oireet hiipivät yöllä, kun ajattelen tulevaa taloudellista tilannetta ja kasvavaa laskupinoa. Ja sitä, että Mies voi ajaa taksilla, ostaa kaljaa ja pelata nettipokeria. Ja sitä, että jos lähden, joudun elättämään perhettäni opintotuella. Muutama kuukausi sitten tehty päätökseni sitoutua alkoholistimiehen kanssa elämiseen, murenee... Ei näin voi elää. Ja kuitenkin voi, olen siitä elävä - tai ainakin oleva - todiste. Itseinho ja ahdistus ovat tämän hetkiset tunteet. Eikä minulla ole ketään, kenelle kehtaisin edes kertoa, millaista elämäni oikeasti on...