Varjosta valoon

Olen lähtenyt. Viikko sitten pakkasin repun, otin koiran ja lähdin. Todellisuudessa se ei sujunut läheskään noin kivuttomasti. Todellisessa elämässä olin tulla oikeasti hulluksi ja lopulta ystävieni ja perheeni tuella lähdin. Tai oikeastaan minut haettiin. En tiedä, olisinko enää päässyt pois. Olin niin nujerrettu, alistettu, manipuloitu ja epätoivoinen. Uskaltauduin kertomaan tilanteesta kaikessa kauheudessaan ystävälleni, joka pyysi apua perheeltäni. Sain äidiltäni (siltä ainoalta elossaolevalta eli äitipuoleltani) käskyn pakata tavarat ja lähteä. Onneksi. Tottakai lähdön hetki tuntui juuri niin kamalalta, miltä olin sen ennakkoon ajatellut tuntuvan. Menin kotiin, pelkäsin koko ajan, että Mies tulee kotiin, pakkasin pari repullista tavaraa ja lähdin. Laitoin Miehelle viestin: "Minua ei enää ikinä alisteta, manipuloida, huoritella eikä kiristetä. Jossain menee raja ja se meni nyt tässä." Sen jälkeen suljin puhelimeni eikä Mies ole sen jälkeen saanut minua kiinni. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että jätin Miehen näin epäreilusti, mutta tiedän, että millään muulla tavalla en olisi pystynyt lähtemään. Lähtöä edellisenä iltana Mies oli saanut minut lähes sekoamaan käskemällä painumaan pois ja seuraavassa hetkessä pyytämällä jäämään viereen nukkumaan. Hän pystyi pyörittämään minua täysin mielensä mukaan ja myös niin teki. No miltä tuntuu nyt? Enimmäkseen jo ihan hyvältä. Helpottuneelta. Aika ajoin hyvin ahdistavalta, mutta ei enää epätoivoiselta. Minulla on asunto, johon pikkuhiljaa kaverin nurkista ensi viikolla muutan. Ja ennen kaikkea minulla on läheisiä ihmisiä, jotka ovat auttaneet sekä henkisesti että konkreettisesti korvaamattoman paljon. Uskallan jo vähän haaveissani sisustaa uutta asuntoa ja nauttia mielessäni siitä mielenrauhasta, jonka tulen vielä saavuttamaan. Varjo alkaa varovasti väistyä valon tieltä.

Oivalluksia

EIhän se loppujen lopuksi ole ratkaisevaa, missä asun. Oleellista on se, miten ajattelen, miten suhtaudun, miten tunnen ja toimin. Miten annan toisen ihmisen tekemisten vaikuttaa itseeni. Lähdenkö pyörimään siinä pienessä piirissä pullon ympärillä. Tajusin, että piiri pieni pyörii päässäni jopa enemmän silloin, kun Mies on selvä. Siis juomatta. Sitten kun Mies juo, peli on menetetty. Toisaalta olen myös henkisesti vahvemmassa asemassa, kun mies juo. Voin tehdä, mitä haluan tarvitsematta ajatella, alkaako siitä viikon putki. Joo, tiedän, että normaalissa elämässä aikuinen ihminen voi tehdä hyvältä tuntuvia asioita tarvitsematta pelätä yhtään mitään. Mutta usko tai älä, tässä elämässä on hyvin vähän mitään normaalin elämän kriteereihin mahtuvaa. Tai ehkä ulkoisesti suurimman osan ajasta olemme normaali perhe, mutta minun pääni sisällä tapahtuu kaikkea paranormaalia. Näin tänään.

Ympyrä sulkeutui

Kaksi vuotta sitten havahduin muutoksen tarpeeseen. Tänään, kun luen ajatuksiani, ihailen itseäni - silloista itseäni - ihan vähän. Halusin ratkaisua ja neljä päivää edellisen kirjoittamisen jälkeen lähdin. Itsenäisyyspäivänä. Mietin nyt, kuinka koskaan siihen pystyin. Sillä usko tai älä, tilanne on tällä hetkellä aivan sama. Hävettää ja ahdistaa niin paljon, että on vaikea ajatella. Miksi tilanne siis on sama, jos kerran lähdin?

Kaksi vuotta sitten Mies tosiaan lähti poliisien matkaan - putkasta katkaisuhoitoon ja minä lähdin - siihen asuntoon, jota kysyin. Tunsinko riemua siitä, että sain päätöksen tehtyä ja revittyä itseni irti? En. Koska en ikinä päässyt irti. Takerruin Mieheen, tai lähinnä annoin hänen takertua itseeni tai takerruttaa itseni häneen. Miten vaan, lopputulos oli sama. Säälin ja hoidin. Totta kai nyt, kun Mies on ollut hoidossa ja ymmärtää, mitä juominen tekee hänelle ja perheelle, hän lopettaa. Niinhän se olisi varmasti elokuvissa mennytkin. Tietnkään se ei mennyt niin. Mies piti minua, läheisriippuvaista, tiukasti otteessaan lupaamalla, pyytämällä, itkemällä, vetoamalla, tuomalla kukkia, manipuloimalla, uhkailemalla, syyllistämällä, syyllistämällä ja syyllistämällä. Siitä narusta minua on aina ollut helppo vedellä.

Jaksoin puoli vuotta. Kevätauringon paistaessa ällöttävästi kämppäni ikkunoista- kodiksi en koskaan antanut itselleni lupaa sitä laittaa - päätin palata takaisin. Mies oli jo juonut sinäkin aikana, kun olin pois. Tietenkin, koska hänellä oli minua niin ikävä. Tietenkään Mies ei joisi, kun tulisin lasten kanssa takaisin. Ei tietenkään.

Nyt kaksi vuotta edellisestä sisustukseeni kuuluu kännissä sohvalla tai sängyssä makaava mies. Ihan se sama, kuin silloinkin. Alussa ajattelin, että joku oli muuttunut - ehkä se olin minä, ehkä se oli Miehen asenne juomista ja minua kohtaan. Ehkä Mies sittenkin halusi perheen. Haluaa varmasti edelleen, mutta pullo vie taas niin, että mikään muu ei juuri merkitse. Mies sanoi haluavansa minusta eroon. En ihmettele. En minäkään meinaa kestää sitä ihmistä, joka minussa tulee esiin, kun elämä alkaa pyöriä pientä piiriä pullon ympärillä.

Ratkaisu? En osaa sanoa. Kaksi vuotta sitten luulin osaavani. Jälkeen päin on helppo olla viisas ja nähdä, että päätös ei ehkä sittenkään ollut minun ja siksi se ei kestänyt. Ehkä niistä syyllistämisen naruista vedeltiin silloinkin, kun vedottiin siihen, että hyvä äiti ei pidä lapsiaan juovan Miehen talossa. Ei pidä, ei. Mutta vähän huonompi näyttää pitävän.

Tällä hetkellä yritän elää niin, että juominen vaikuttaa mahdollisimman vähän minun elämääni. Enhän minä juo, vaan Mies. Jos Mies saa töistä potkut, niin se on Miehen häpeä. Jos Mies on ollut kolme viikkoa juomatta, niin voin silti lähteä harrastamaan ajattelematta, lähteekö Mies myös sillä aikaa "harrastamaan". Siis teoriassa elän näin. Käytännössä uskallan hädin tuskin hengittää, kun ensimmäiset merkit mahdollisesta tulevasta juomisesta on aistittavissa. Ja ne on. Mutta tavoitteita on hyvä olla - olkoon tällä hetkellä vaikka se, että hankin elämän.

Ehkä joku realistisempi tavoite olisi parempi...