Kaksi vuotta sitten havahduin muutoksen tarpeeseen. Tänään, kun luen ajatuksiani, ihailen itseäni - silloista itseäni - ihan vähän. Halusin ratkaisua ja neljä päivää edellisen kirjoittamisen jälkeen lähdin. Itsenäisyyspäivänä. Mietin nyt, kuinka koskaan siihen pystyin. Sillä usko tai älä, tilanne on tällä hetkellä aivan sama. Hävettää ja ahdistaa niin paljon, että on vaikea ajatella. Miksi tilanne siis on sama, jos kerran lähdin?
Kaksi vuotta sitten Mies tosiaan lähti poliisien matkaan - putkasta katkaisuhoitoon ja minä lähdin - siihen asuntoon, jota kysyin. Tunsinko riemua siitä, että sain päätöksen tehtyä ja revittyä itseni irti? En. Koska en ikinä päässyt irti. Takerruin Mieheen, tai lähinnä annoin hänen takertua itseeni tai takerruttaa itseni häneen. Miten vaan, lopputulos oli sama. Säälin ja hoidin. Totta kai nyt, kun Mies on ollut hoidossa ja ymmärtää, mitä juominen tekee hänelle ja perheelle, hän lopettaa. Niinhän se olisi varmasti elokuvissa mennytkin. Tietnkään se ei mennyt niin. Mies piti minua, läheisriippuvaista, tiukasti otteessaan lupaamalla, pyytämällä, itkemällä, vetoamalla, tuomalla kukkia, manipuloimalla, uhkailemalla, syyllistämällä, syyllistämällä ja syyllistämällä. Siitä narusta minua on aina ollut helppo vedellä.
Jaksoin puoli vuotta. Kevätauringon paistaessa ällöttävästi kämppäni ikkunoista- kodiksi en koskaan antanut itselleni lupaa sitä laittaa - päätin palata takaisin. Mies oli jo juonut sinäkin aikana, kun olin pois. Tietenkin, koska hänellä oli minua niin ikävä. Tietenkään Mies ei joisi, kun tulisin lasten kanssa takaisin. Ei tietenkään.
Nyt kaksi vuotta edellisestä sisustukseeni kuuluu kännissä sohvalla tai sängyssä makaava mies. Ihan se sama, kuin silloinkin. Alussa ajattelin, että joku oli muuttunut - ehkä se olin minä, ehkä se oli Miehen asenne juomista ja minua kohtaan. Ehkä Mies sittenkin halusi perheen. Haluaa varmasti edelleen, mutta pullo vie taas niin, että mikään muu ei juuri merkitse. Mies sanoi haluavansa minusta eroon. En ihmettele. En minäkään meinaa kestää sitä ihmistä, joka minussa tulee esiin, kun elämä alkaa pyöriä pientä piiriä pullon ympärillä.
Ratkaisu? En osaa sanoa. Kaksi vuotta sitten luulin osaavani. Jälkeen päin on helppo olla viisas ja nähdä, että päätös ei ehkä sittenkään ollut minun ja siksi se ei kestänyt. Ehkä niistä syyllistämisen naruista vedeltiin silloinkin, kun vedottiin siihen, että hyvä äiti ei pidä lapsiaan juovan Miehen talossa. Ei pidä, ei. Mutta vähän huonompi näyttää pitävän.
Tällä hetkellä yritän elää niin, että juominen vaikuttaa mahdollisimman vähän minun elämääni. Enhän minä juo, vaan Mies. Jos Mies saa töistä potkut, niin se on Miehen häpeä. Jos Mies on ollut kolme viikkoa juomatta, niin voin silti lähteä harrastamaan ajattelematta, lähteekö Mies myös sillä aikaa "harrastamaan". Siis teoriassa elän näin. Käytännössä uskallan hädin tuskin hengittää, kun ensimmäiset merkit mahdollisesta tulevasta juomisesta on aistittavissa. Ja ne on. Mutta tavoitteita on hyvä olla - olkoon tällä hetkellä vaikka se, että hankin elämän.
Ehkä joku realistisempi tavoite olisi parempi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti